Ihooni piirtyneet merkit ovat todiste hulluudesta..

Kaikki tuntuu harhalta. Tunnen jo itsenikin harhaksi. En tunne enää olevani olemassa. Olen vain lakannut olemasta, vain tuo demoni sisälläni on enää olemassa, en siis minä, vain se. Ihmiset ympärillä tuntuvat myös harhoilta. Vaikka näen ja kuulen heidät, he ei tunnu todellisilta. Tiedän heidän olevan todellisia, sillä harhaa ei näe uudestaan.
 Olen elänyt tässä maailmassa ennekin, en pelkää, en yhtään. Eihän tämä ole mukavalta tunnu, en jaksa välittää. Antakaa mun vaan olla.

Tunnen tuon sideharson ranteessani. Kun katson sitä, näen siinä tekstin:
"Lasinsirpale tässä heips, tiedoksi vaan olen hullu. "
Se on kuitenkin jo merkattu ihooni, lukuisia kertoja. En pysty edes laskemaan, noiden merkkien määrää. Arvet, merkki hulluudesta.
 Vaikka se on hihan alla, se kuvottaa. Se kertoo että olen sairas, se on todiste hulluudestani. Haluan repiä sen pois. En kuitenkaan viitsi. Sen alla on todiste hulluudestani. Ihooni on piirtyneet hulluuden merkit.
Olen hullu. Niin olen aina saanut lukea rivien välistä, aina olen saanut tuntea. Mä olen hullu. Nyt uskon sen itsekin. Kaikki ovat olleet oikeassa. Vaikka miten yritän kieltää sen, en saa enää itseäni vakuutettua. Mä olen hullu.

Päätin etten enää yritä purkaa tätä oloani minnekään muualle kun tänne tai tukinettiin. Antaa olla, jos mun pitäisi puhua ihmisille joihin en kykene luottamaan, niin annetaan olla. Pidetään nämä sitten itsellä, tapellaan yksin tämän olon kanssa, tässä ei tulla pitkälle pääsemään, sillä olen jo nyt lopussa..
Nyt tuntuu että tein väärin jutellessani eilen nuorten chatissa, että mun olisi pitänyt puhua jollekkin ohjaajalle, anteeksi kun pääni ei olisi kestänyt enää yhtäkään iltaa. Anteeksi että olen tällainen, epäileväinen hullu. En osaa luottaa. Vaikka haluaisin luottaa, en pysty, en uskalla. Anteeksi, että olen olemassa.