Todellista painajaista..
Sunnuntai, pahin viholliseni. Mulla ei ole 5 vuoden ajalta yhtäkään hyvää kokemusta tästä päivästä. Eikä tämäkään ole poikkeus. Mä en oikein muista koko päivästä mitään. Mitä olen tehnyt, Se jää arvoitukseksi.. Varmaan olen vaan ollut.. Mitäpä muutakaan? Koen itseni taas harvinaisen turhaksi. Mä vihaan vaan olla..
Tuntuu kuin näkisin koko ajan vaan unta. Todella, todella pahaa painajaista. Odotan vain milloin herään ja tämä painajainen loppuisi. Mutta se ei voi loppua, sillä tämä ei ole unta, tämä on totta. Tämä on se maailman pahin sairaus, johon on sairastunut 7miljardia ihmistä joista kukaan ei tule selviämään. Tämä sairaus on elämä.
Mua ei ahdista, sen vuoksi koen taas leijuvani vaan tuolla jossain, kaukana todellisuudesta. Tuntuu taas kuin mua ei olisi olemassa. Olisin vaan haihtunut kuin savuna ilmaan.. Ihmisten äänet kuuluu samaan aikaan selkeinä mutta silti tuntuu että ne kuuluu jostain kaukaa, kilometrien päästä.
Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu, jotenkin sekavalta.. Kuin mua vaan revittäisiin sisältä päin hengiltä.. Tai sitten ei tunnu miltään. Mä en tunne mitään. Enkä halua tuntea. Kaikki tunteet ovat turhia, ainakin mulle, mä en tarvitse niitä.
Mä huomasin (jo jonkin aikaa sitten) että mä elän menneisyydessä. Mä vaan vajoan muistoihin, mä en pääse niistä millään eroon. Tänäänkin mietin aika pitkään, edesmennyttä gerbiiliäni, sitä kuinka se kuoli kädelleni. Sitä kuinka sen veri valui sormieni välistä. Muistan sen liian selkeästi, kuin eilisen päivän. Olin silloin 11-vuotias. Siitä on liki 6 vuotta aikaa.
Samalla kun mietin tuota, ymmärrän miksi en kestä sitä että kämmenet likaantuu, varsinkin nestemäinen lika tuntuu vielä hirveämmältä. Se muistuttaa mua verestä.. Viattoman gerbiilini verestä jonka kuoleman minä aiheutin.. En ole murhaaja, en suunnitellut sitä.. Olen tappaja, vaikka se oli vahinko, mä tapoin sen.
Tuntuu kuin näkisin koko ajan vaan unta. Todella, todella pahaa painajaista. Odotan vain milloin herään ja tämä painajainen loppuisi. Mutta se ei voi loppua, sillä tämä ei ole unta, tämä on totta. Tämä on se maailman pahin sairaus, johon on sairastunut 7miljardia ihmistä joista kukaan ei tule selviämään. Tämä sairaus on elämä.
Mua ei ahdista, sen vuoksi koen taas leijuvani vaan tuolla jossain, kaukana todellisuudesta. Tuntuu taas kuin mua ei olisi olemassa. Olisin vaan haihtunut kuin savuna ilmaan.. Ihmisten äänet kuuluu samaan aikaan selkeinä mutta silti tuntuu että ne kuuluu jostain kaukaa, kilometrien päästä.
Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu, jotenkin sekavalta.. Kuin mua vaan revittäisiin sisältä päin hengiltä.. Tai sitten ei tunnu miltään. Mä en tunne mitään. Enkä halua tuntea. Kaikki tunteet ovat turhia, ainakin mulle, mä en tarvitse niitä.
Mä huomasin (jo jonkin aikaa sitten) että mä elän menneisyydessä. Mä vaan vajoan muistoihin, mä en pääse niistä millään eroon. Tänäänkin mietin aika pitkään, edesmennyttä gerbiiliäni, sitä kuinka se kuoli kädelleni. Sitä kuinka sen veri valui sormieni välistä. Muistan sen liian selkeästi, kuin eilisen päivän. Olin silloin 11-vuotias. Siitä on liki 6 vuotta aikaa.
Samalla kun mietin tuota, ymmärrän miksi en kestä sitä että kämmenet likaantuu, varsinkin nestemäinen lika tuntuu vielä hirveämmältä. Se muistuttaa mua verestä.. Viattoman gerbiilini verestä jonka kuoleman minä aiheutin.. En ole murhaaja, en suunnitellut sitä.. Olen tappaja, vaikka se oli vahinko, mä tapoin sen.
Kommentit
Lähetä kommentti