Uhma

5 tuntia ääni oli pois. Kun joku asia tuntuu liian ahdistavalta käy näin. 

Tuntuu taas jotenkin oudolta, kaikki ajatukset kaikuu päässäni ja sitten ne on vielä englanniksi? Ja en edes osaa englantia kunnolla? Eli nyt voin sanoa etten oikeasti tiedä mitä ajattelen..

Milloin nämä oireet alkaa antamaan edes vähän periksi? 

Huudan pääni sisällä itselleni.

Mene nyt jumalauta sanomaan ettet tee mitään typerää! 

Autopilotti istuu. Istuu ja tuijottaa seinää. 

Tunnelma pääni sisällä muuttuu jännittyneeksi. Uhmaako se meitä, vai ei?

Nousen sängyltä, romahdan tuolia vasten, peläten, onko seuraava ajatus "väärä" eli laukaiseva tekijä?

Uhmasin niitä. Menin sanomaan. Eli en purrut, raapinut, viiltänyt tai mitään mikä olisi vahingoittanut kehoani. 

Pääni sisäinen kaaos voimistui, menihän uhmaamaan niitä! Puhuin jotakin, mistä en muista mitään. Mutta tikitys ja pelko "väärästä ajatuksesta" katosi. 

Nähtävästi mut pitää vaikka pakottaa puhumaan. Se auttaa. Jos toinen osaa johdatella keskustelua, niin lähden siihen nopeasti mukaan.

Mutta joudun kysymään joka asiaan kaikilta mielipiteen, en voi toimia niinkuin huvittaa. En edelleenkään ole minä, olen me. Meitä on yhteensä 19. 18 ja minä. 

Harhat vainoaa. Krista seisoo kokoajan jossakin nurkassa, Anna itkee vieressäni, Kalle on(kerrankin) hiljaa ja tämä harha, joka kertoi nimensä olevan Hannele, kuiskailee vähän väliä jotakin ja pitää kättään olkapäälläni. Hannele on aika rauhallinen ja sanoo olevansa 52-vuotias.

Nämä alkaa jo häiritsemään. Varsinkin kun Krista liikkuu huoneessani edes takaisin kun yritän nukahtaa.