Olen Me

Käsistä lähtee tunto, huimaa ja silmissä sumenee.

Aave-kohtauksen jälkeen tuli paniikkikohtaus, jonka aikana raavein otsani verille, joka jätti helvetin pahan ahdistuksen jälkeensä. Kiduin pienien poissaolokohtauksien kanssa useamman tunnin. Se yltyi siihen että päässäni tikitti. Tasan yksi väärä ajatus tai sana johtaa räjähdykseen. Se väärä ajatus tuli. Ja purin taas kättäni. En ole koskaan purrut noin leveää jälkeä. Kun purin sitä korvissani alkoi soida ja silmissä sumentua, en tiedä miksi koska se ei sattunut..?

Ihmiset varmaan miettii että miten pystyn tähän? Pystyn siihen kun osaan sivuuttaa kivun. Jos tiedän että joku asia aiheuttaa kipua, sivuutan sen kivun. Eli kun esim. Puren se ei satu lähes tulkoon ollenkaan, koska jätän sen kivun huomioimatta.

Olo alkaa olla fyysisesti aika heikko. Olen tiistaina syönyt kunnolla. Olen elänyt energiajuomilla, kahvilla ja tupakalla. Satunnaisesti olen syönyt jugurtin tai vähän salaattia. 

Järjen ääneni eli Victoria (8) käskee mennä syömään, mutta Annika (14) uhkailee pyytävänsä Nitaa (7) satuttamaan kehoamme. Olen jo purrut kättäni, pistäisivätkö ne puremaan uudelleen? 

No joka tapauksessa en uskalla mennä sinne muiden sekaan, saam ehkä syödä jugurtin jos tilassa ei ole ketään tämän paikan asukasta. 

Olen täysin näiden osien vietävissä. 

Ne tekee mitä haluavat, ne ei piittaa muista ihmisistä ja heidän mielipiteistä. 

Ne eivät usko kenenkään haluavan auttaa meitä, eivätkä ne sitä halua. Minun pitää olla yksin niiden kanssa. 

Ne tietävät sen, etten jaksa vastustaa niitä ja näin ollen tietävät saavansa vallan kun haluavat. 

Ne luulevat saavansa tehdä ihan mitä haluavat. 

Ne yrittävät tappaa kehomme, koska ovat onnistuneet jo mielen pilkkomaan ja näin ollen tappamaan minut psyykkisesti. En ole enää minä. Olen Me.