Tuhottavaa riittää..

Kehoni ei ole ystävämme.

Se on vihollisemme, se täytyy tuhota.

Kehoni ei ole arvokas, se on yhtä tyhjän kanssa. 

Pitäisi ruveta nukkumaan jos ajatukseni sen sallisivat. Mielessä pyörii viiltely. Luon ajatuksissani mielikuvia viiltämisestä. 

Miltä se tuntuu kun lämmin veri valuu ihoa pitkin? 

Miltä ympäristö kuulostaa, kun kuulo menee yliherkäksi? 

Miltä se näyttää kun haavasta alkaa tulla verta ja sitä valuu lavuaariin? 

Miltä terä tuntuu sormien välissä, ja tuntuisiko ensi kerralla vaikka kipua? Pieni vihlaisu tuntuu silloin kun rasvakudos alkaa? 

Näitä onkin järkevä miettiä samalla kun makaa sängynpohjalla, yrittäen nukkua. En haluaisi taas nähdä unta viiltelystä tai itsemurhasta. Tai painajaisia siitä kun jokin läheinen ihminen huutaa minulle. 

Jostain syystä olen alkanut pelkäämään taas lähes kaikkia ammattiauttajia ja miesten lisäksi myös läheisiä naishenkilöitä esim. Äitini ja äitipuoleani. En ymmärrä syytä. Jostain sisältä vaan tulvii sellainen pelko/ahdistus/masennus sekamelska. 

Osa persoonistani varoittelevat kaikista ihmisistä että "he ovat vaarallisia ja he yrittävät tappaa"

Ja osa käskee eristäytyä. Koska minun pitää olla vain heidän ja ahdistuksen kanssa. Ihmiset ovat pahasta. 

Ja tämä yhtälö aiheuttaa pelon ihmisiä kohtaan.

Ehkä vaan parempi ruveta nukkumaan. Etten kohta rupea pelkäämään että joku tulee tappamaan..