Tunneryöppyä pakoon

Päivitän tätä liian usein mutta, aivan yhtäkkiä iski kamala tunneryöppy päälle. Ahdistus, ikävä sekoitus otti koko kehon ja mielen valtaansa. Ahdisti osieni keskustelu tuskallisimmista keinoista tappaa itsensä ja myös kun tuntuu etten "parane" tai edes opi elämään näiden osieni kanssa ja että ne tulee tappamaan minut vielä joku päivä. Ja se päivä tuntuu olevan niiden puheiden perusteella lähellä. Haluaisin itkeä ja huutaa tämän ahdistuksen sisältäni pois. Mutta sen sijaan, istun hiljaa haudaten kasvoni käsiini, kuunnellen keskustelua kahdesta vaihtoehdosta. Itsemurha tai murha.

Osani suunnittelee kokoajan joko todella raakaa murhaa tai sitten mahdollisimman tuskallista itsemurhaa. Sen vuoksi ahdistuin. 

Ikävän tunne tuli myös ihan puun takaa. Yhtäkkiä mieleeni muistui kaksi rakkainta gerbiiliäni. Leevin kuolemasta 8vuotta eihän sulla enää voi sitä olla ikävä?! Kuuluu pääni sisältä osieni kommentti, niiden joiden olemassa olosta ei ollut vielä tietoa. Mietin samalla että onkohan Leevin menetys aiheuttanut jonkin osan synnyn? En koskaan saanut käsiteltyä Leevin kuolemaa loppuun, vaikka kyseessä oli "vain" gerbiili, se oli silloin paras ystäväni. Makasin Leevin kanssa sohvalla, se juoksenteli ympäri sohvaa ja lopuksi asettui viereeni. Olin reissussa, kun tulin takaisin Leevi oli todella huonossa kunnossa, sen hampaat oli kasvaneet liian pitkiksi eikä se voinut enää syödä eikä juoda. Pyysin äitiäni varaamaan eläinlääkärille ajan, ettei Leevin tarvitsisi kärsiä, johon äitini tuumasi se on jo niin huonossa kunnossa että kyllä se kohta kuolee. Leevi kuoli 2.8.2008 Ja samana yönä kun Leevi kuoli, menin sanomaan äidilleni että nyt Leevi on kuollut, johon äitini miesystävä tuumasi no, nyt se on päässyt parempaan paikkaan. Tiedän ettei hän tarkoittanut sitä niin kuin käsitin mutta en ajatellut sitä sillä hetkellä. Itken nytten kun kirjoitan Leevistä, se oli niin rakas. 

Sitten tuli myös ikävä Suloa. Sulo oli eläinkaupan vanhus veljensä Koston kanssa. Kiinnyin Suloon tosi paljon vaikka se oli luonani 5kuukautta. Sulo kuoli 12.1.2016 joten en voinut haudata sitä. Kun lumi suli, en löytänyt Sulon ruumista mistään. Onneksi sain kuulla että äitini miesystävä oli haudannut Sulon veljensä viereen. 

Tuossa vielä kuva Sulosta.

Tämän tunne myräkän vuoksi katosin tästä maailmasta rinnakkaisen ulottuvuuteen. Seuraan itseäni edelleen vierestä. Istun sängyn reunalla ja sanelen keholleni mitä kirjoittaa. Kehoani ei hallitse kukaan. Se on kuin tyhjä kuori, joka on vaan.