Mitä jos...?

Mä vaan leijun, leijun korkealla dissosiaation pilvilinnassa. Shhh... älä romauta linnaani! Vihollinen, jota todellisuudeksi kutsutaan, piirittää meitä. Yrittäen romauttaa meidät alas. Ei tule onnistumaan, olemme vahvoilla!

"Miten toinen ihminen voi, niin voimakkaasti sut kuiluun mukanaan vetää? Sä vaan vapaana yrität lentää, mutta kuiluun vajoat köytettynä, siivet katkaistuna. Yrität kaikin voimin köydet vain avata. "

Mä en tunne ketään, en ketään joka vaikuttaa muhun näin voimakkasti. Tämä ihminen on kaverini. Hän kaataa kaiken paskan mun niskaan, saa mut huolesta kipeäksi tempauksillaan, itkee mulle pahan olonsa, antamatta mun sanoa omastani mitään. Mä olen se jolle kaikki puretaan. 

Tämän kaverin vuoksi oma oloni on pohja mudissa. Mä muutan huomenna, ja kaverini painoi mut alas. Ihan niinkuin mulla ei olisi stressiä muuton takia. Mä rupean taas pelkäämään, mitä jos en pärjää? Mitä jos alan taas viiltelemään? Mitä jos mä pilaan toisenkin mahdollisuuden...? Positiivinen ajattelu ei auta. Mä pelkään.