Historiaako?
Vannotin itselleni että tämä blogi jää historiaan, mutta häntä koipien välissä palasin jo näinkin lyhyen ajan jälkeen. Tuntuu että kaikki vaan painaa mua jälleen maanrakoon. Kuin hukkuisin ajatuksiini. Kuin katoaisin toiseen ulottuvuuteen.
Kukaan ei tälläkään kertaa tiedä. kaikki luulee että mulla menee hyvin. Ehkä tämä on vain ohimenevä väsymys. Väsymys joka haihtuu aamulla kuin tuhka tuuleen. Sitä toivon. Pelkään pahoin, mutten sano sitä itsellenikään ääneen, ettei se ole ohimenevää. Tätä on nyt jatkunut jo tovin, en osaa tarkaa aikaa sanoa. Ajantajuni on hämärän peitossa.
Kiellän kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet. "Mun pitää vaan olla iloinen. Kaiken pitää olla hyvin. " hoen pääni sisällä. Kaiken pitäisi olla täydellisesti.
Päässäni ratisee ja paukkuu. Tuntuu kuin pääni sisällä olisi lipasto jota heiteltäisiin ympäriinsä. Asiat särkyy mielessäni. Demonini huutavat kuorossa että "tervetuloa helvettiin" Kaaos on syttynyt. Haluaisin repiä hiukseni päästä, haluaisin huutaa, juosta ympäriinsä, kiljua, itkeä ja huutaa keuhkoni pihalle. Silti mä istun, tietokoneeni ääressä, hiljaa ja rauhassa.
Pyrin hillitsemään itseni, pitämään itseni rauhallisena. Sillä sodin demoneitani vastaan. Vielä kun kykenen vastustamaan niitä, niin teen sen. Ne eivät ole enää hiljaa. Ne olivat sitä jo aika pitkänkin, mutteivat enää. Sota minä vastaan ne on alkanut uudestaan.
Mielessäni oleva lipasto räsähti mieleni seinään, repien siihen tuntuvan kokoisen reiän. Nämä seinät ovat kuin paperia, yhtä hentoa ja haurasta. Mutta jo nyt joku/jokin paiskasi mieleni lipaston toiseen seinään. Tuhoa mielessäni.
En saa ajatuksiani kasattua. Mieleni lipasto jatkaa kulkuaan toiseen mieleni seinään.
"Pidetään tämä salaisuutena. Ei kerrota tästä kenellekkään, ollaan ihan hiiren hiljaa.." kuuluu pääni sisältä. Kuulen muutenkin pääni sisältä joka ilta puhetta. Välillä mieleni syövereistä kuuluu lapsen itkua tai naurua, välillä naisen kiljuntaa tai miehen karjuntaa. Vällillä joku kuiskaa minulle ettei mikään ole ok. Välillä joku hakkaa kattilan kansia yhteen. Tämä on todella pelottavaa. Tämä vie järjen. Kun en saa tätä loppumaan
Kukaan ei tälläkään kertaa tiedä. kaikki luulee että mulla menee hyvin. Ehkä tämä on vain ohimenevä väsymys. Väsymys joka haihtuu aamulla kuin tuhka tuuleen. Sitä toivon. Pelkään pahoin, mutten sano sitä itsellenikään ääneen, ettei se ole ohimenevää. Tätä on nyt jatkunut jo tovin, en osaa tarkaa aikaa sanoa. Ajantajuni on hämärän peitossa.
Kiellän kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet. "Mun pitää vaan olla iloinen. Kaiken pitää olla hyvin. " hoen pääni sisällä. Kaiken pitäisi olla täydellisesti.
Päässäni ratisee ja paukkuu. Tuntuu kuin pääni sisällä olisi lipasto jota heiteltäisiin ympäriinsä. Asiat särkyy mielessäni. Demonini huutavat kuorossa että "tervetuloa helvettiin" Kaaos on syttynyt. Haluaisin repiä hiukseni päästä, haluaisin huutaa, juosta ympäriinsä, kiljua, itkeä ja huutaa keuhkoni pihalle. Silti mä istun, tietokoneeni ääressä, hiljaa ja rauhassa.
Pyrin hillitsemään itseni, pitämään itseni rauhallisena. Sillä sodin demoneitani vastaan. Vielä kun kykenen vastustamaan niitä, niin teen sen. Ne eivät ole enää hiljaa. Ne olivat sitä jo aika pitkänkin, mutteivat enää. Sota minä vastaan ne on alkanut uudestaan.
Mielessäni oleva lipasto räsähti mieleni seinään, repien siihen tuntuvan kokoisen reiän. Nämä seinät ovat kuin paperia, yhtä hentoa ja haurasta. Mutta jo nyt joku/jokin paiskasi mieleni lipaston toiseen seinään. Tuhoa mielessäni.
En saa ajatuksiani kasattua. Mieleni lipasto jatkaa kulkuaan toiseen mieleni seinään.
"Pidetään tämä salaisuutena. Ei kerrota tästä kenellekkään, ollaan ihan hiiren hiljaa.." kuuluu pääni sisältä. Kuulen muutenkin pääni sisältä joka ilta puhetta. Välillä mieleni syövereistä kuuluu lapsen itkua tai naurua, välillä naisen kiljuntaa tai miehen karjuntaa. Vällillä joku kuiskaa minulle ettei mikään ole ok. Välillä joku hakkaa kattilan kansia yhteen. Tämä on todella pelottavaa. Tämä vie järjen. Kun en saa tätä loppumaan
Kommentit
Lähetä kommentti