Takapakkia..

AHDISTAA. Keuhkot tuntuu painuvan kasaan. Ja päässä heittää. Ja miksi, Huomenna alkaa koulu.
Mä en halua sinne, syksyltä 300 tuntia poissaoloja. Ja nyt pitäisi jaksaa panostaa koulunkäyntiin. Ajatuskin saa mut voimaan pahoin, stressitaso nousee pilviin.
Kun kukaan ei ota tosissaan kun sanon että haluan lopettaa ammattistartin, alkaa turhauttamaan, kaikki yrittää kannustaa jatkamaan, mutta entä jos, se ei nyt vain auta?

Tämä huonompi fiilis ole ainakaan vielä mennyt ohi. Toivoin sen olevan ohi kun aamulla heräsin. Mutta ei. Kaipa tämän sodan kanssa pitää oppia elämään.

Haluan huutaa. Ahdistus puristaa rintaa taas sen verran kovemmin. En meinaa kyetä kirjoittamaan. Pääni alkaa lähestymään räjähdyspistettä.

Älä puhu minulle, älä sano sanaakaan. Ole vain hiljaa ja poistu paikalta. Jätä minut yksin, anna minun olla, en halua nähdä ihmisiä.

Kaikki tuntuu taas lähes mahdottomalta. En haluaisi, kirjoittaa tätä, mutta se pitää taas paikkaansa.
HALUAN KUOLLA. Siinä on se yksi lause joka on jo menettänyt merkityksensä. Se ei vain enää paina mitään. Kulutettu puhki..

Haluan pihalle. Pääni leviää muuten. Ahdistus tappaa.

Pääni sisällä on sota jälleen syttymässä. Kaaos alkaa ottamaan valtaa. Ajatukset alkavat jumiutumaan. Kaikki alkaa takkuamaan. Tahdon pois. ÄKKIÄ.