Murtumispiste

Murrun kokoajan pienemmiksi paloiksi. Palasetkin lohkeilee pienemmiksi sirpaleiksi. 

Anna mun huutaa.

Anna mun unohtaa haamut menneisyyden. 

Kertoisitko kuinka saan palaset kasaan?

Mua kuvottaa katsoa peiliin. Mua kuvottaa olla oma itseni. Mä haluan meikata itseni niin vahvasti ettei kukaan mua tunne. Haluan repiä reisistäni paloja irti. Miksi? Koska vihaan. 

Katsoin liikennettä ajatukset pysähtyneenä. Tuntui kuin olisin aivokuollut, kuin ajatukset olisivat kuolleet, ne eivät juosseet, ei liikkuneet, mihinkään. Siinä mä seisoin, katsellen liikennettä. Mä vain seisoin, katsoin tuolta kaukaisuudesta sitä liikennettä. Olen pysähtynyt, otin liian ison askeleen eteenpäin. Nyt mä seison tässä odottaen hetkeä helpompaa, jotta pääsisin taas liikkeelle. Mutta mä olen jumissa tässä. Aivoni eivät toimi. En tiedä missä olen, tai missä psyykkeeni on. 

Mieleni tuolla rajalla todellisuuden. Mä olen missä milloinkin. Nyt mä olen tuolla. Ja siellä toistaiseksi pysyn.

Istun sängyllä, kylmissäni. Voi olla että joku haava on tulehtunut. Pitääkö lähteä päivystykseen? 

EI! Kuuluu vihainen ääni pääni sisältä. Itsetuhoinen huutaa etten saa mennä päivystykseen koska voin joutua osastolle. Ja tiedän itsekin etten voi sinne mennä koska mulla on koiranpentu. Mä en voi mennä! Enkä haluakaan mennä. Annetaan olla ja unohdetaan. 

Mä kääriydyn mustaan takkiini. Samalla piilotan mustan pitkän takin sisään kasan tunteita. Kaikki ahdistuksen, vihan, tuskan, pelon, surun, masennuksen syyt. Laitan hupun päähäni ja rukoilen henkiä että antavat mun pysyä turvassa. Takkini saa mut näyttämään pelottavalta. Joten takkini pitää mut turvassa. Turvassa ihmisiltä. Turvassa ihmisten tuomitsevilta katseilta. Sillä mä oon tällainen, typerä. Typerä siksi koska en vaan opi pysymään teristä erossa. 

Anteeksi. Mä oon vaan väsynyt..