nimetön

Tässä mä istun, tuijotaen tuota "kaunista" haavaa. Eilen illalla naksahti taas. Muistikuvat alkaa siitä kun näen lavuaarin. Yltäpäältä veressä. Kuinka täristen sitä puhdistin. 

Olenko vain niin huono, niin heikko? 

Minuutit vaihtuu tunteihin, tunteettomiin, tunnit vaihtuu päiviin, aika valuu sormieni välistä kuin vesi. Mä en sitä pysty pysäyttämään, vaikka kuinka kovasti haluaisin. Eihän siihen kukaan pysty, eihän? 

Jokin repii mua väärään suuntaan, raadellen sisintäni. 

Tuhoten mieltäni. 

Tappaen tunteitani.

Mikä se on? 

Ahdistus.

Todellisuus alkaa kadota harmaaseen usvaan. Hei, oma maailmani, olenkin kaivannut sinua. Askel kevenee, tunnen kuinka kurkkuani puristava tunne katoaa. 

Mä olen siellä jossain, minne ei huolet tai pelko kanna. Mutta mä oon elossa. 

Hei, mä elän, vaikka kaikki muukin alkaa elämään. Luonto alkaa täällä heräämään, mä yleensä kuolen näihin aikoihin, mutta nyt, mä elän. Tosin täällä jossain missä kukaan muu ei ole. Mutta haittaako se? Mä en halua todellisuuden mustaan maailmaan. Täällä aurinko paistaa, vaikka sitä vihaankin, mutta, mä olen poissa. Viiltävä kipu haihtuu, maailma sumenee. Mä katoan muistoihin, kauan sitten tapahtuneisiin, mä elän niissä. Se saa mut epäilemään. 

Oonko mä oikea? Oonko kuitenkin vain olento, osana satua? 

Eikö tää elämä olekin vain tarinaa, jota historiankirjoista sitten joskus luetaan? Meillä kaikilla on jotain tehtävää täällä, se pitää hoitaa, muuten jäämme aaveiksi päälle maan. Pysy elossa, hoen itselleni, unelmani nukkuu vieressäni. Ei ole aika irti päästää elämästä, on aika voittaa, taistella, sitä pahaa vastaan joka sisälläni riehuu, myrskyää raivoissaan. Se haluaa tuhota. Mä haluan lähteä sitten joskus, täältä maanpäältä hymyillen. 

Voittajana.

Sitten mä havahdun on kulunut aikaa ja jokin yrittää taas mut hengiltä pistää. Hah, siinä kun onnistut niin en voi muuta kuin hattua nostaa! 

En saanut tänään puhuttua hoitajalle, tuosta eilisen haavasta. Kaverit tuli käymään niin en viitsinyt sanoa heille että olen (taas) viiltänyt ja haluan sen takia jutella hoitajan kanssa. 

Mä koen olevani niin epäonnistunut. Voisin kadota jäljettömiin, kadota vain ja antaa kaikkien unohtaa olemassa oloni. Vaikkei vanhempani mua kuitenkaan unohtaisi. Mutta voisinko vaikka nukkua 10 vuotta? Ja kun heräisin niin kaikki olisi hetken helpompaa? Ehkä? Saako ihminen huutaa suunnattoman kovasta kivusta? Niin, ei fyysisestä vaan psyykkisestä? Miksi mä en salli itselleni huutamista? Miksi mun pitää olla hiljempaa verrattuna muihin? 

Haluan soittaa jollekin, haluan puhua! Mutta kenelle? Avohoitoyksikköön en viitsi soittaa, justhan mä lähdin sieltä!  Tässä mä istun, kännykkä kädessä, kirjoitan vaan jotain, mitä mieleeni tulee.

Anna mun päästää irti tästä ahdistuksesta, tuskasta, kivusta. Katso vain sivusta, ethän sä voi tähän vaikuttaa. Älä tule lähelle, vaikka sitä oikeasti haluan.Äläkä koskaan sano niitä sanoja;

"Ei mitään hätää"

Se vain pahentaa, jos luulet että voit sanoilla auttaa, UNOHDA! Sä et voi mua sanoilla auttaa. Etkä voi pikaliimalla mua korjata. Mä oon rikki, pieniksi palasiksi hajonnut. Sirpaleina, olen ihminen lasisilla siivillä. Siivet on pirstaleina. Grafeenilla* heikkouttani paikkaan, rakentamalla sillä ympärilleni muurin, luoden kauniin illuusion. Hei, ethän sä voi tietää totuutta, silmänkääntötemppujahan mä koko ajan teen! 

Anteeksi. Mutta parempi ettet totuutta tiedä. 

*Grafeeni on tällä hetkellä kestävin tunnettu aine.