Käperryn peiton alle, ahdistus repii mua riekaleiksi. Tunnen kuinka teen henkistä kuolemaa. Miten mä voin tehdä henkistä kuolemaa kun mä oon kuollut jo vuosia sitten henkisesti?
Mä en halua kuolla, mutta en jaksa elää? Mieleni on riekaleina. Mä en kykene mihinkään, sängynpohja on ainut paikka missä voin vain olla. Muualla mun pitää puhua muille, ja kadotin taas ääneni, en voi puhua! Leuat löi taas kramppiin. En saa niitä auki. En tunne että kehoni koskisi sänkyyn. Mä leijun.
Olisi lounasaika. En mä voi mennä kun en saa leukaani auki. Voisin vaan ruveta nukkumaan. Mä en vaan jaksa, anteeksi.
Leuka aukesi, sain jopa puoli leipää syötyä.
Mua ahdistaa, ahdistaa vaan enemmän ja enemmän.
Mä oon osastolla, mutta musta tuntuu etten saa apua.
"Kuka nyt meitä auttaisi?!"
Kuuluu pääni sisältä.
Mä nousen hitaasti ilmaan. Kontakti todellisuuteen häilyy. Häilyy todella pahasti.
Voi, kunpa joku tulisi ja vetäisi mut todellisuuteen.
Mutta tässä mä istun, toivoen että joku tulisi ja halaisi. Vaikka mä sitä pelkään, mutta silti sitä kaipaa.
Mä olen outo. Pelottava jonkun mielestä. Mä olen mikä olen.
Itsetuhoinen uhkailee, uhkailee niin kovasti. Mun pitäisi viiltää. Ja pahasti. Mutta mä en voi. Mun rakkaimmat, totta puhuen ainoa syy elää, on lemmikkini. Kissani ja koirani ovat äitini luona, ahdistaa niin suunnattomasti, miksi mun pitää olla täällä, kun lemmikit tarvitsee mua!? Ja mä niitä!
Mä haluan juosta kotiin, linnoittautua sinne kunhan saan kissani ja koirani takaisin kotiin! Sitten mä pysyn niiden kanssa. En jätä niitä yksin enää koskaan.
Äitini on vihainen kun joutui ottamaan mun elukat. Anteeksi!! Mä en ois halunnut tätä!!
Mä vihaan itseäni! Vihaan niin paljon etten pysty enää edes peiliin katsomaan. Mä oon niin heikko, niin VITUN heikko! Mä en saisi olla täällä, mun pitäisi olla kotona, hoitamassa lemmikkejä! Ei täällä lukkojen takana! Anteeksi kaikki, mä en jaksa enää!
Kommentit
Lähetä kommentti