Jos mä itken niin hiljaa, niin hiljaa, ettei sitä edes henget kuule, onko silloin kaikki hetken päästä ok? Onko mun tehtävä vain istua hiljaa, omassa maailmassani? Antaa ajan valua, tiedostamattomiin tunteihin? Kuunnellen terän kaunista laulua? Antaen sen tanssia ihollani, repien mut rikki?
Mä haluan lentää pois täältä labyrintin pelottavista onkaloista.
Jos mä seison reunalla, silmät sidottuina, astunkohan kuitenkaan oikeaan suuntaan? Ellei joku mua ohjeista, mä oon tuhoon tuomittu.
Onko tää vaan unta? Pahaa painajaista?
Onko mun vaan nieltävä ylpeyteni ja sanottava ne lauseet?
Mä haluan apua, mutta kehen mä luotan niin paljon että voin niellä ylpeyteni?
Nyt mä katoan minuutteihin menneisyyden.
Mä seilaan siellä täällä ahdistuksen seurana.
Menkää kaikki pois! Huudan mielessäni, ympärilläni oleville ihmisille, mä en kestä nyt mitään/ketään! Ajatus, väärä, mieleeni livahtaa. Mitä teen? Mä alan itkeä.
Hoitaja kävi tuomassa lääkkeeni, mieleeni painautui kysymys,
Ootko sä ihan loppu?
Kyllä. Kyllä mä oon.
Hengittäminen on tuskaa, en jaksaisi hengittää. Mutta tuon pienen pennun vuoksi mä pysyn täällä, elävien kirjoissa, niin kauan että tuon koiran sydänkäyrä on suora.
Anna mun huutaa, anna mun olla oma itseni! Anna mun olla vapaa tästä pahasta. Anna mun juosta pakoon, vaikka tiedän etten voi paeta loppu elämääni. Tää on vaan kärsittävä, mutta milloin tää loppuu? Loppuuko tää koskaan?
Kommentit
Lähetä kommentti