Aamu, painajainen. Aamu alkaa sillä että ääni lähtee.
Huonosti nukuttu yö takana. Uusi haava kädessä. Miksi? Miksi mä taas sorruin? Mulla on ihan helvetin vaikea olo.
Mä alan taas vajoamaan mieleni syövereihin. Tai ehkä mä alan katoamaan omaan maailmaani.
Tuntuu että pääni alkaa taas hajoamaan, niin pahemmin.
Persoonat alkaa huutelemaan levottomasti. Pää alkaa tuntumaan raskaalta. Aivot takkuilee. Miksi mun pitää olla taas tässä pisteessä? Milloin mä nousen täältä..?
Mä juoksen, syvemmälle mieleni metsään. Katoan sen uumeniin. Kukaan tai mikään ei voi mua täältä löytää. Kuulen niiden huudon. Ne huutaa niin kovaa, niin kamalan kovaa että korviini sattuu. Mä yritän kasata sirpaleita kokonaisuudeksi. Mä en taida onnistua. Pala palalta kasaan sirpaleita, ne murenee tasaiseen tahtiin pienemmiksi paloiksi.
"Auta mua, Mä en selviäkään tästä ilman sua"
Mä valun hiljaa sängyn pohjalle. Niin fyysisesti. Mielessäni juoksen, jonnekin kaukaisuuteen. Niin kauaksi ettei mua enää löydetä. Heh, mä eksyin mieleni uumeniin. Mä en enää itsekään löydä takaisin todellisuuteen.
Maailmani, pääni sisällä. Täällä ei tarvitse kävellä jos jalat ei kantaa jaksa, mä voin vaikka lentää! Täällä taivas ei ole rajana, mä voin mennä vaikka avaruuden toiselle puolelle, olla onnellisena siellä.
Minuutit valuu, vaihtuen hitaasti tunneiksi.
Musta tuntuu että kehoni ei ole oikeasti omani.
Peilistä katsoo joku muu, tyhjillä silmillään, pahaenteinen virne kasvoillaan. Kuka se on? Mä en tiedä. Olisiko se Itsetuhoinen? Vai kuka?
Mä en tiedä.
Kommentit
Lähetä kommentti