Nimetön

Sä et kuule mun huutoa, sä näet vaan illuusion. Sun pitäis oppia näkemään sen illuusion taakse, mutta sä et edes yritä oppia. Mutta miten sä voisit oppia kun mä en yritä opettaa? Mä en jaksa enää opettaa ihmisille sitä, koska jos mä opetan, sä lähdet mun elämästä. Ja näin ollen, tein kaiken turhaan. Tämä on toistunut liian monta kertaa.
Mulla ei taaskaan ole todistetta eli haavaa, joten sanat on yhtä tyhjän kanssa miksi puhuisin siis yhtään mitään?
Mun tunteet on kuollut, tunnen vaan fyysisen tuskan, en enää mitään muuta. Mä vaan niin vitun väsynyt tähän kaikkeen, onko mun pakko vielä hengittää? Onko mun pakko jatkaa tätä taistelua? Onko väärin haluta luovuttaa? Jos silmien avaaminen ja hengittäminen on raskasta työtä, miten ikinä jaksaisin tehdä yhtään mitään? Nämä on vain mietteitä yhtä tyhjän kanssa, ja ketä nämä edes kiinnostaisi ja miksi kiinnostaisi?

Istun taas tämä susi pehmoleluni kanssa katsoin ikkunasta pihalle ja toivoin että olisin lintu. Haluaisin vain lentää niin korkealle ettei kukaan mua näkisi, en vain halua hengittää, haluan olla henki, henki muiden joukossa. Jäädä ikuiseksi muistoksi, muistoksi muiden joukkoon.
Jossä opetat mulle että miten mä oppisin elämään niin sanottua hyvää elämää, oppisinko sitä kuitenkaan? Tuntuu etten opi mitään, toimin aina saman mallin mukaan, enkä ole siitä vieläkään valmis luopumaan. Haluan vain lentää, niin kauaksi ettei kukaan löydä mua. Mulla on vaan niin toivoton olo musta tuntuu että musta ei tuu ikinä mitään. Tää tuska sisällä repii mua riekaleiksi, mieleni on sirpaleinen, etten tiedä voiko sen enempää mennä sirpaleiksi? Onko minun mahdollista koskaan elää niin kuin haluan, vai haluanko oikeasti elää sittenkin tällä tavalla? Onko mä vaan niin oppinut että mä aina viillän kun siltä tuntuu? Annanko mä Itsetuhoisen tehdä aina mitä se haluaa? Kai mun on pakko antaa sen tähän mitä se haluaa, koska mä en jaksa taistella... Mä enää tiedä miltä tuntuisi hengittää ilman ahdistusta, mä en tiedä enää miltä tuntuu herätä aamulla ilman ahdistusta. Mä enää tiedä miltä tuntuu olla vapaa, vapaa tästä elämästä, sen mä haluan kokea.

En luota enää kehenkään. Miksi minun pitäisi edes luottaa...? Olen huomannut, että ihmisiin luottaminen ei todellakaan kannata. Itken mielummin kaikki murheeni koiralle tai kissalle, ne ei tuomitse. Niiltä ei saa vastausta, mutta ne kuuntelee.

Mun on pakko kokoajan kirjoittaa, mulla on sen verran hankala olo.
Mä oon nyt ajatellut että, muutan takaisin äitini luokse. Mä en enää pysty olla täällä.
Mun aivot on niin ylikuormittuneet, etten kykene edes kirjoittamaan järkevää tekstiä, saatikka sitten puhumaan...
Satunnaisia sanoja sieltä täältä. Katkeilevia ajatuksia, merkityksetöntä tekstiä.
Päivät vierii, viikot vaihtuu, kuukaudet kuluu ja mä oon vaan samassa pisteessä. Mä en liiku mihinkään suuntaan.

Kuulen kuinka mun jalat osuu maahan, tiedän käveleväni, mutten tunne sitä mä vaan kuulen sen. Mä elän usvapeitossa.
Tunnen kuinka kyyneleet valuu pitkin kasvojani, mutten tiedä itkeväni. Olen pelkkä kuori. Sisälläni ei ole mitään. Tai on, pahuus.

Mun pitäisi mennä nukkumaan, mutten pysty. Olo on liian kamala. Painajaisten täyteinen yö luvassa.
Mä näen mielessäni kuvia, kuvia joissa makaan rannalla hukkuneena, kuvia joissa makaan verilammikossa kuolleena, kuvia joissa olen ruumishuoneella.

Mä haluaisin vaan puhua. Mutta mun aivot ei sitä salli. Jatketaan patoamista ja odotellaan itsemurhayritystä.