Eloton auttaja

Klo 13:30
Se on niin kaunis, metallin värinen. Niin pieni, mutta niin terävä. Hiljaisuuden vallitessa, otan sen käteeni. Tukahdutan kyyneleeni ennen kuin ne ehtii edes silmiini nousta. Puhun sille hiljaa, pyydän sitä auttamaan. Autatko minua, kaiken tämän keskellä? Kysyn hiljaa. Mutta eihän se voi vastata, se ei ole elävä. Mutta se on auttaja.
Painan sen ihooni, kiroten itseäni. Miksi olen näin heikko? En jaksaisi päivääkään enää. Tunnen kuinka lämmin veri alkaa valumaan kättäni pitkin.
Tip... Tip..
Alan tuntemaan olevani elossa. Paha veri valuu ulos, jatkan haavan viiltämistä jotta olo helpottuisi vielä.
Tip.... Tip… Tip..
Verta alkaa valumaan enemmän. Laitan terän pois, paha on valunut ulos. Hymyillen kuiskaan terälle kiitoksen ja etten paljasta salaisuuttamme.

Klo 17:45
Petin lupauksen jonka terälle annoin. Täällä mä taas istun, päivystyksessä, tunteiden sekamelskan keskellä. Mä oon samalla ylpeä ja samalla häpeän vallassa. Itsetuhoinen on ylpeä, minä häpeän.
Olen aivan loppu. Hengittäminen tuntuu vaikealta, jalat ei jaksaisi kantaa. Olen vaan ihan helvetin kovan toivottomuuden vallassa.
Niin mielessäni välähtää kaunis ajatus kuolemasta. Mitä jos lähtisin ja tappaisin itseni…?
Järk vastaa, etten lähde mihinkään, tunteet käskee lähteä.
Käyn mielessäni HELVETIN voimakasta kamppailua, järki vai tunteet? Entä jos en valitse kumpaakaan? Entä jos vaipuisin täydellisen usvan maailmaan enkä tekisi minkäänlaista päätöstä? Olisikohan se oikein? Olen jo puoliksi usvassa, miksen olisi kokonaan?

Kaipaan jo nyt elotonta auttajaa. Siellä se on, ohjaajien armoilla, roskiin menossa. En olisi saanut sanoa mitään. Haluan auttajani takaisin!