Aave

Aave. Se kuvastaa mua nyt täydellisesti. Mä en ole todellisuudessa. Mä en ole missään. Tyhjänä kuorena liikun siellä missä muut elää. Olenko edes olemassa? Musta ei ainakaan tunnu siltä että eläisin...? 

Koitan sulkea silmäni ja tuntea jotain muuta kuin ahdistusta. Turhaan. Ahdistus velloo. Mä kuljen sumussa, omassa maailmassani. Kehoni on todellisuudessa, mieleni ei. Mä olen siellä missä on helpompaa, ei helppoa vaan helpompaa. Toiset elää todellisuudessa, kehoni olinpaikassa. Mutta mä en. Mä leijun tuolla jossain. Antaisitko mun mennä jonnekin kauas? 

Mä en jaksa hengittää. Mä en jaksa kuunnella tätä showta joka pääni sisältä kaikuu. Kaikki huutaa. Pienimmät itkee, he pelkää Puolustajaa. Puolustaja haluaa löydä jotakuta ja uhkailee Sosiaalista. 

Mä oon liian väsynyt. Mä haluan nukkumaan ja herätä vuoden, ellei kahden päästä. 

Auttaisitko mut vapaaksi, sairauden kahleista? Auttaisitko mua? Mä en jaksa. Anteeksi.