Kadun tätä vielä joku päivä...

Mä lähdin osastolta. Kirjasin itseni ulos. Nyt.. Opamox purkki huutaa. Itsetuhoinen huutaa että mun pitää mennä ostamaan jotain alkoholia että voisin "vetää kännit". Itsetuhoinen, mä en voi! Tässä tukiasunnossa ei saa juoda! 

Mä istun nyt tuskissani sängyllä, mä kadun että lähdin osastolta. Mä niin kadun! En vain kehtaa mennä takaisin. En kehtaa! Antakaa anteeksi! Mä tein typerästi kun lähdin. Saanko palata? Saanko...? ET. Kuuluu karjaisu päästäni, Puolustaja huutaa mulle. Sä lähdit niin sitten kärsit seuraamukset! Puolustaja huutaa. 

Istun vaan ja kärsin. Pitääkö meidän luopua ylpeydestä ja palata häntä koipien välissä osastolle? EI! 

Mitä jos tulisi pakko? EI! Meidän pitää olla vahvoja! Mutta mä haluan olla se pieni haavoittuvainen, heikko tyttö, joka sisälläni itkee.  Mä haluan olla se, saanko olla, saanko? 

Itsetuhoinen huutaa että mun pitää ottaa yliannostus Opamoxia. EI! Mä huudan, Mä en ota yliannostusta! En vittu ota! 

Soitto avohoitoyksikköön. Kysyy että voinko mennä äidin luokse, sanon että voisin mutten halua. Sanoo soittavansa takaisin kunhan on jutellut päivystävän lääkärin kanssa. Päivystävä ohjeistaa menemään äidin luokse, en halua mennä sinne. 

Mä mietin osastoa. Mutta eihän siitä paikasta ole hyötyä? Miksi menisimme? Ei ole vaihtoehtoa kuin osasto tai haava ja sitten osasto.. Meidän on nieltävä ylpeytemme ja haettava apua... sanon ja huuto kajahtaa; EI! 

Anna mun nukahtaa, ja herätä sitten kun kaikki on ok. Anna mun vaan olla ja nukkua! Mielessäni itken tätä painajaismaista oloa, lattialla. Koen olevani niin yksin.