4.9.2017

Saisinko sulkea silmäni ja nukahtaa ikiuneen. Mä olen niin väsynyt etten ole enää edes ole elämässä kiinni. Olen vain elossa. En elä.
Sitten kun mä kuolen, toisitko haudalleni kukkia? Mieluusti ruusuja, vaaleanpunaisia. Näyttäisinköhän edes silloin kauniilta? En.
Haluan liittyä henkien joukkoon. Saanko tappaa itseni heti kun tilaisuus koittaa? Saat! Kuuluu hento kuiskaus pääni sisältä.
Mä vaan siirtyä ajasta ikuisuuteen. Musta ei ole elämään, mä kuulun kuolleiden joukkoon. Mä en kestä enää mitään. Triggereitä satelee joka puolelta. Liian kovalla oleva tv, liian lähelle tuleva potilas tai liian kirkas valo aiheuttaa dissosiaatiokohtauksen.
Kukaan, ei kukaan näe todellisuutta. Mä maalaan hoitajille kulisseja, ne eivät tiedä miltä musta tuntuu. Sanoin eilen hoitajille että heidän on turha tulla juttelemaan mulle, koska heistä ei ole mitään hyötyä. Eipä oo tulleet juttelemaan.
Heti kun tiedän paikan jossa dissosiaatiota kärsiviä henkilöitä osataan ja halutaan auttaa niin siirrän hoitoni sinne. Koska täällä nämä hoitajat kohtelevat mua kuin roskaa. Mä oon säilössä. Mun kanssa ei jutella, mua ei uskota. Nyt kun sanoin heille että turhaan tulevat juttelemaan niin ymmärrän ettei ne juttele.
Odotan innolla että pääsen kuolleiden joukkoon. Mä en tule koskaan saamaan itseäni alipainoiseksi. En ikinä. Silloin kun yritin tappaa itseni, kukaan ei kysynyt että miksi? No miksi, koska olen niin lihava enkä ansaitse elää sen takia.

Sivupersoonani, jotka olivat ennen osa mun persoonaa ja mä hallitsin niitä, kaipaan niin kovasti sitä aikaa. Nyt mä oon niiden sivupersoona ne hallitsee mua. Mä oon niiden orja, tää keho on niiden ei mun, todellista varjokettua ei enää ole olemassa. Varjokettu eli minä oon se harha. Ei kukaan muu.

Mä yritän juosta pakoon todellisuutta mielessäni. Mä häviän kohta omaan maailmaani, sitten ei ole enää paluuta, tai siitä saa vain haaveilla.