16.12.2017

Mä oon taas täällä lukkojen takana. Toissa päivänä viilsin luukalvon näkyviin kädestäni. Itsetuhoinen sai psykiatrin tapaamisella vallan. Tarkkailuun jouduin. Mutta mulla ei ollut m1 lähetettä niin sainkin jäädä vapaaehtoisesti vaikken kyllä tähän paskaan haluaisi suostua.
Tältä viikolta 38 tikkiä ympäri kehoa.

Toissa päivänä kun olin lenkillä, näin taivaalla tähtiä. Mulle tuli todella vahva tunne että se oli merkki, merkki siitä että mun pitää muuttua tähdeksi. Liittyä kuolleiden joukkoon. Muistoksi tulla. Meninkin puhumaan. Mua odotetaan siellä, enkelten luona. Mun kuuluu viiltää kaulani auki, ja sen jälkeen astua hyytävän kylmään veteen. Se on ainut tie tähdeksi. Enkeliksi. Jos en muutu pian enkeliksi, mä jään odottelemaan että keho loppuu. Mä en halua kitumalla lähteä. Mä lähden elämän ja kuoleman rajalta kuoleman hellään syleilyyn. Ensi kerralla kun olen vapaana täältä lukkojen valtakunnasta, meri koituu kohtalokseni. Mä menen vaikka heikkoille jäille, leikkimään hengelläni. Sitten kun tipun jäihin, paluuta ei ole. Kuolen sinne meren pohjaan. Sen jälkeen olen yksi tähdistä, muista, katson sinua sieltä, taivaalta, vaikken ole fyysisesti olemassa, elän ehkä muistoissa.

Yritän hokea itselleni ettei se ollut merkki. Mutta kun se oli merkki! Mun pitäisi ottaa vastuuta ja yrittää parantua. Yrittää ottaa apua vastaan. Mutta miten ottaa apua vastaan kun en ole motivoitunut siihen. Miten kukaan voisi auttaa kun olen päättänyt lopettaa tämän elämän? Mä en tiedä. En aio suostua kuntoutuskotiin enää, mä tuhlaan vaan muiden aikaa, niinkuin teen nytkin täällä osastolla, ja veisin joltakin motivoituneelta paikkaa.

Eilen illalla olin taas raivona, täytin asuntohakemuksen Jyväskylään. Mä lähden pois täältä helvetin keski-pohjanmaalta. Mä teen kaikkeni että saan pitää koirani ja akaattikotiloni. Mua ei vittuakaan kiinnosta oma vointini, koirani ovat elämäni. Niiden avulla olen selvinnyt tähänkin asti.

Musta tuntuu että elän toisessa todellisuudessa. Se toinen todellisuus on rinnakkais-todellisuus. Mä näen kaiken usvan takaa.
Olen ihminen joka on rikki, niin rikki ettei nuo päivystyksen haavaliimatkaan mua korjaa. Ei pikaliimallakaan mua pysty korjata eikä erikeeper mua korjaa. Mä olen vaan ihan loppu. Haluan vajota maan alle, mätänemään.