Romahdus

Taas.
Taas mä sorruin.
Olo romahti.
Maailma kaatui niskaani.

Tuo kaunis viilto meni taas syväksi. Terveydenhoitajalla kävin näyttämässä sitä. Koska siitä vaan valui kudosnestettä.

Vaikka mä vannoin, ja vannoin, etten koske enää mihinkään satutamis-mielessä. Mutta mä sorruin. Anteeksi. Psyykkinen kipu tappaa lopulta. Mutten halua kuolla, en vain kestä mitään, yksi väärä sana väärällä hetkellä voi tuhota kaiken. Näin kävi jälleen.

Meinasin ruveta itkemään. Mä en jaksa. Haluan kadota omaan universumiini, turvaan pahalta.

Mielessäni tapahtuu.
Romahdan polvilleni.
En tällä kertaa kuule niiden puhetta.
Pääni sisällä liikkuu 7 eri henkilön ajatukset. Ajatukseni ovat solmussa. Umpisolmussa.
Ensimmäinen ajattelee viiltelyä.
Toinen ajattelee että olisiko kuolema paras ratkaisu.
Kolmas haluaisi huutaa.
Neljäs muistelee viikonloppua ja sitä kuinka halusi tappaa pikku velipuoleni.
Viides ajattelee että mitä muut ajattelevat siitä.
Kuudes miettii että uskaltaako sanoa mitään.