Viiltävin mielin

Istun ja tuijotan kättäni. Niin monia arpia.
Tunnin  kuluttua tajuan että kädessäni komeilee parisenkymmentä uutta haavaa. Mutta vain yksi vaatisi tikit.
Mä odotin että pääsen viiltämään,  ennen kuin kotiuduin perhekodilta. Sain rakkaat teräni takaisin ja ne terät pyysivät että viiltäisin niillä.  Ja taas kierteessä ollaan. Odotan vain seuraavaa kertaa että saan taas viiltää. Mietin seuraavaa viiltoani.
Ei tähän lenkkeilyt tai ulkona käymiset auta. Halu viiltää on valtava. Vaikka tiedän että tämä ei johda mihinkään. Tämä on paha tapa. Tästä pitäisi päästä eroon. Mutta jokin/ jotkin sisälläni sanoo että ei tämä on oikein.

Mua on yritetty kannustaa  lähtemään ulos kun halu viiltää tulee. Mä en saa aikaan. Ja sitten viillän.