Hulluuden symbolit

Se kieltää. Se komentaa. Se käskee tehdä sitä tätä ja tuota. Mä saisi en uskoa sitä. Miksi? Eikö se muka ole todellinen? Sen nimi olkoon teille R. Se sanoo etten saa ottaa leponexia, koska muuten joku tappaa meidät. Leponex on sen mielestä myrkkyä. Se on hengenvaarallista meille.  Se joka on meistä vahvin, pelkää sitä. R saa Itsetuhoisen pelkäämään itseään. R on paha. Pahempi kuin kukaan aiemmin olleista harhoista. Ensimmäinen yö asunnolla pitkään aikaan. Jännittää, en oo ollut kuukauteen täällä yötä. Uskon että tää onnistuu. Vitun idiootti, ei tää onnistu jos menet ottamaan leponexia! Jos siihen kosket niin sä VITTU KUOLET! Huutaa R, jossain jonkin matkan päässä. Mä en koske niinkin lääkkeisiin, lupaan sen R!  Olo on aivan hirveä, sekavat ajatukset ja tunteet. Jospa nyt vaan vetäytyisin kuoreeni ja antaisin tapahtua mitä tapahtuu. Antaisin itselleni luvan vajota ihan pohjalle..?

"Sä et koske niihin lääkkeisiin, ihan sama meneekö ne listan mukaisesti! Ne lisää sun paskaa oloa!" Komentaa ääni. Se ei tule pääni sisältä, se kuuluu vaimeana jostain kaukaa. En ole saanut ottaa lääkkeitä 3 päivään, enkä saa koskea leponexiin varsinkaan. Mä en enää kauaa pysy järjissäni. Mä en oo ikinä ollut näin rikki, näin hajalla. En ikinä. Osastolta mut heitettiin pihalle. Lääkäri sanoi olevansa turhautunut tilanteeseeni. Luuleeko se todella etten itse olisi turhautunut?! Mä olin yhtä heikolla hapella kuin sinne mennessäni, se halusi musta vaan eroon. Kukaan ei halua auttaa mua, joten päätös syntyi kuin itsestään, hoitavalle taholle en enää puhu. Suljen ne ulkopuolelle. Saavat vain sen ulkokuoren vaikutelman. Vaikutelman joka kertoo kaiken olevan hyvin. Tänään avohoitoyksikössä kerroin etten ole ottanut lääkkeitä 3 päivään, ja sanoin syynkin. Enempää en enää kerro.  Nyt saavat pysyä tietämättöminä.

Mä oon liian väsynyt. Toissa yönä klo 03 tulin osastolle.  Eilen nukuin koko päivän. Harhat puskee päälle ja persoonat riehuu. En saanut puhua hoitajalle persoonistani.. Hän ei halunnut kuulla niistä. Nyt makaan täällä osaston sohvalla. Kuunnellen persoonien riehuntaa. Se on jossakin. Tunnen sen, vaikken näe sitä. 

Päivystyksessä. Miksi mä annan niille vielä mahdollisuuden? Koska mä haluan yrittää vielä. Pitkästä aikaa, alkaa harhat tulla taas päälle. Se on läsnä, kuulen ja näen sen satunnaisesti. Se käskee lähteä juoksemaan ja juosta auton alle. Se käskee kuolla. Tappaa itsensä heti. Mä vajoan syvemmälle ja syvemmälle. Mä tapan itseni heti kun pääsen lähtemään täältä. Mä en jaksa enää. Mä haluan vain tappaa itseni. Mä vajoan mieleeni, katoan niin syvälle ettei todellisuudesta ole tietoakaan. Mä haluan jäädä tänne, mutta haluan antaa kehoni kuolla, mädäntyä maan alle.  Irtoan kehostani, siirryn mielessäni jonnekin kauas, niin kauas etten edes tiedä mikä paikka tämä on. Näen kehoni vierestä, vai onko se mun keho?? Ei ole, en mä ole noin väsyneen, kuolleen näköinen.  Auta mua? Pelasta meidät tuolta pahalta! Huutaa Pikkuinen pääni sisällä.  Ehei, kukaan ei meitä pelasta. Kukaan ei pysty siihen. En edes minä itse.   

Niin väsynyt, niin loppu. Anna mun kuolla pliis?  Sorruin taas viiltämään. Anteeksi. Mä en jaksa enää.

Ahdistus seuraa joka paikkaan, hetkeäkään en hengittää saa. Mä haluan huutaa ja itkeä, panikoida. KUOLLA.  Aurinko paistaa? Vai paistaako? Kuvittelenko vain? Kaikki vaipuu usvapeittoon. Sumuun. Pääni on usvassa, sumussa. Todellisuus peittyy sen taakse.  Mä nousen ilmaan, leijailen pois täältä. Pian on aika lähteä kokonaan, lopullisesti.  Mä näen jo mielessäni tilanteen kun otan ne lääkkeet, kuinka vajoan sohvan pohjalle odottamaan kuolemaa. Kuinka suljen silmäni viimeisen kerran, huokaan ja olen poissa. Tällä kerralla mä onnistun. Lupaan sen.  En jaksaisi aamuisin nousta sängystä. Tuntuu että olen jumittunut paikoilleni, en liiku mihinkään suuntaan, tai sitten huonompaan suuntaan jos liikun edes.

Mä en ole ikinä ollut näin valmis. En ikinä. Päivä viimeinen lähestyy... Tähdet tuikkivat mieleni taivaalla. Mä makaan pellolla odottaen, että aikani on täynnä. Pian se tapahtuu. Nousen ylös ja tähdeksi muutun. Sitten mä olen poissa. Mua ei saa rukoilemallakaan takaisin. Mä odotan. Hiljaista avunpyyntöäkään ei enää kuulu. Mä en ole ikinä ollut näin tosissani.  Mä olen luottanut ennen ihmisiin, luottanut että he auttavat, en enää. Olen menettänyt luottamukseni kaikkiin. Kaikki alkaa lähenemään loppua, kirjan viimeinen sivu lähestyy hurjaa tahtia. Olisi mahtavaa vain huutaa kaikille, että MÄ KUOLEN PIAN! Nauraa ja olla onnellinen, mutta mä pysyn vaiti. Mä en voi vaan näyttää tätä riemua joka kuoleman ansiosta mun mielen täyttää. Joku kuitenkin onnistuisi estämään unelmani toteutumisen. MINÄ HALUAN KUOLLA. Ja siitä pidän kiinni.  Mä tapan itseni, enkeliksi muutun.  Lennän vapauteen, jossa voin vihdoinkin hengittää vapaasti.  En ole enää maan vankina.  Tuntuu s

Miltä musta tuntuu just nyt? Mä oon niin väsynyt, niin rikki. Kaikki tuntuu vaan pahalta. Mä en halua olla olemassa! Elämä ja eläminen sattuvat, ihan liikaa.   Kipu alkaa muuttua jo ihan fyysisiksi oireiksi. Kun nousen ylös, jalat ei meinaa toimia ne jäykistyy, hengittäminen sattuu. Kroppa jähmettyy iltaisin, kun ahdistus on niin kovaa. Mieleni on riekaleina. Persoonan osat riehuvat, ne kaappailevat valtaa vähän väliä. Mä en saa todellista oloani näytettyä silloin kun pitäisi. Mä pelkään yötä. Kun aurinko laskee, pimeän olennot saavat liikaa valtaa. Ne vaan hiipivät päiväsaikaan varjoissa, yöllä varjot valtaa koko maailman ja silloin, ne hyökkäävät, silloin olen heikoimmillani, ne pääsevät mustaamaan mieleni, jolloin aamulla, en jaksa enää hengittää. Mä taistelen päivästä toiseen, viikosta toiseen. Viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Mulla ei ole elämää, se mitä muut sanovat elämiseksi, on mulle pelkkää taistelua. Mä olen aamuisin kuollut, illalla vielä kuo

Ahdistaa niin että tärisen. Vapisen kuin haavan lehti. KUOLEMA! Auta mua? Olisiko vielä toivoa? EI! Mitä jos me yritteisiin vielä?   EI! Ihmiset ei halua auttaa meitä, joten me KUOLLAAN!!  On kesäkuu, pihalla tuulee ja on kylmä. Voisiko parempaa säätä kuolemaa varten toivoa?  Mulla on pian lääkkeet kasassa, mä oon niin lähellä! Kunhan saan apteekkisopimuksen ja viimeiset lääkkeet kasaan niin mä pääsen pois täältä, lopullisesti! Mä oon niin innoissani kuolemasta, että haluaisin sanoa kaikille että ME KUOLLAAN PIAN. Mutta suojellakseni suunnitelmaa, me ollaan hiljaa. Meidän tarkoitus on mennä rajan tuolle puolelle. Pian, päivämäärä on valmiina. Mä en oo pitkään aikaan tuntenut itseäni näin itsetuhoiseksi. Enkä myöskään näin varmaksi.

Mä oon niin väsynyt. En jaksaisi puhua,  En edes kirjoittaa. Ahdistus ja dissoilu riivaa päivästä toiseen. Mä oon loppu. Nää oireet vaan vie viimeisetkin rippeet. Älkää huoliko, pian pääsemme haudan lepoon. Kuuluu taas pääni sisältä.  Painajaiset riivaa. Viimeyönä näin unta jossa itkin osaston käytävällä, sitten mut kutsuttiin juttelemaan lääkärin kanssa. Lääkärinä oli se ainut lääkäri johon luotan. Mä sekosin siinä lääkärin tapaamisella, aloin itkemään ja panikoimaan. Lääkäri yritti saada mut ottamaan tarvittavan lääkkeen, en suostunut. Sitten taas mieshoitajat piti musta kiinni, mä vaan panikoin entistä enemmän ja sitten lääkäri sanoi että viekää se lepositeisiin. Sitten mä heräsin. Lähes paniikissa.  Nää unet riivaa kokoajan.