Miten mä voin pelastaa muut, jos en voi pelastaa edes itseäni..? Mä en usko että mulle on paikkaa täällä maanpäällä. Siispä mun pitää lentää luokse enkeleiden. Mä mietin vain eilistä. Kuinka ärsyyntynyt ja vihainen olin. Olin äärimmäisen katkera kaikesta mitä on tapahtunut. Tänään olen ahdistunut ja masentunut. Hyvä että jaksan nousta ylös sängystä. Mieluusti makaisin sängyssä koko päivän ja nousisin vain käymään tupakalla. Jos sitäkään. Tuntuu että ohjaajat inhoaa mua. Nyt mystisesti yrittävät saada mua puhumaan, turhaan. Anteeksi mutta mun on vaan pakko saada padottua tämä tuska sisälleni, pakko rakentaa uutta muuria. Mietin monia asioita, miksi mut halutaan kuntouttaa? Enhän mä tule muuttumaan.. Varmaan siksi että saavat maineensa pidetty...
Ahdistaa. En saa happea! Tuntuu kuinka joku olisi puhkaissut henkitorveeni reiän. Painaudun tupakkaparvekkeen seinää vasten, tunteakseni että siinä on seinä. Turhaan. Mä en tunne fyysisesti mitään. Tää on todella pelottavaa! Tuntuu että sekoan kohta. Mä en jaksa enkä halua aloittaa sitä lääkekokeilua. Tuntuu että muut ihmiset ovat painostaneet mut siihen. Mä en halua! Päästäkää mut pois? Kotiin? Pliis? Päästäkää mut ulos! Huutaa joku pääni sisällä, vai ulkopuolella? Mä en tiedä enää.
Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian. Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta. Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päält...
Kommentit
Lähetä kommentti