27.7.2017

-
En kuule puiden oksien havinaa, enkä linnun laulua. En näe värejä maailmassa, maailmani musta ei edes harmaa. Onko mulla tarkoitusta vai onko tää vaan harhaa? Onko paha oloni todellinen vai ei?
 
Sokkeloinen polku, niin suora mutta niin mutkikas, vai sanoisinko että hankalakulkuinen? 
Puiden juuria keskellä polkua, niinhin meinaa väkisinkin kompastua. 
 

Askeleeni ei kevyt vaan todella raskas. Juoksen täysillä, kuin juoksisin pakoon. Mutten juokse pakoon ketään muuta kuin itseäni. Auta mua? Mä en kestä enää kauaa.

Lenkillä juoksiessa, ohikulkija sanoo, oho sähän tuut lujaa! Hymähdin ja jatkoin. Ajattelin voi kumpa hän tietäisi miksi juoksen niin kovaa, voi kunpa voisin olla tulematta vastaan. 
Mä haluan elää normaalia elämää, en tällaista että liikunta on pakonomaista. Ottaa sen päivän ja maata sängyllä koirat kainalossa ja tuijottaa netflixiä. Mutta ei, kännykkä on täynnä laihdutus sovelluksia ja selaimen välilehdistäkin löytyy kaloreiden laskemiseen liittyviä sivuja. Lenkillä soitin kaverille ja kerroin olostani, hän tuumasi sä oot kohta osastolla. EI! En ole! Ei tää riistäydy niin käsistä. 

Tän päivän syödyt kalorit on n. 500 ja liikunnat on kuluttanut n. 800-900kcal, eli taas pääsin miinuksen puolelle! 

 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tulossa hulluksi

-
Olen tulossa hulluksi. Näen vähän väliä tummia varjoja nurkissa. Mietin vain että miten tapan itseni. Kaikki voimani ovat jo menneet. Haluan kuolla. Halu elää on kadonnut. Teen vain henkisesti kuolemaa. Eiliseltä käteen tuli 4 tikkiä. Vain neljä. Hävettää. Niin vähän tikkejä. Haava oli syvä. Sairaanhoitaja näki jänteeni, näin myös itse sen. Siltikään en kadu haavan tekoa. Miksi katua kun on lähes ylpeä jäljestä? Niin lähes. Mutten ole.
Lue lisää

Voimat loppu

-
Olen jo aika mestari nieleskelemään kyyneleitä. Viimeisillä voimillani väännän kasvoni hymyyn, muokkaan katseeni iloiseksi ja muutan kehon kielen.  Kaunistellen kerron olostani. Vakio lauseisiin kuuluu: " Ei tämä vielä niin paha ole että tarvitsisin tarvittavan lääkkeen."  Mutta nyt. Kyyneleet patoutuvat syvälle sisimpääni, mutta hymy alkaa kadota kasvoiltani, kehoni kieli alkaa puoltamaan oloani ja ilo silmistäni kuolee. Tuska ja ahdistus paistaa läpi.  En mene kertomaan olostani hoitajille. En uskalla koska vuorohoitajani on mies ja pelkään miehiä.  Tuskaa yritin lievittää puremalla kättäni. Ahdistustani puran tähän blogiin.  Ajatukset pyörivät kivun ja syömisen ympärillä. Olen ollut vuorokauden syömättä ja tavoitteena on 3 vuorokautta. Nautin näläntunteesta, mutta kun vatsa kurnii, se kuvottaa. Ahdistaa kun en pääse lenkille, salille tai muutenkaan liikkumaan, koska menetin vapaakulkuni puremisen takia. Nyt kun kulkuja ei ole, en jaksa välittää purenko vai en. En jaksa väl
Lue lisää

Haluan kuolla

-
Mä haluan vaan kirjoittaa ja kirjoittaa! Mua ahdistaa ja ahdistaa.  Tuntuu että kohta on taas paniikki päällä. Pääni sisällä on levotonta. Toivon että vaivun kohta takaisin omaan universumiini, en kestä tätä maailmaa. Ihmiset on liian pelottavia, ajatukset on liian ahdistavia ja tunteet liian vääriä. MÄ HALUAN POIS TÄSTÄ MAAILMASTA!  Haluan huutaa, mutta suustani ei lähde pihaustakaan. Olen kokoajan varuillani, odotan vain että joku potilas tai hoitaja hyökkää mun kimppuuni. Mietin vain että uskallanko nukkua edes nukkua...? Kun yököt käy täällä huoneessa.. Mitä jos ne kuristaa mua? Mitä jos ne tappaa meidät? Se istuu jalkojeni päällä. Kurottaen käsiään kurkulleni. Mä pelkään. Ihan tosissani pelkään. Pääni sisältä kuuluu Nitan ääni, tiedät varmasti miten pääset siitä eroon..? Minäpä  tiedänkin! TAPA ITSESI JA SAMALLA MEIDÄT!  Alan miettimään.. Kuolema. Olisiko se ratkaisu. Iltaisin viimeinen toiveeni on, että toivottavasti en enää herää. En jaksa enää toistuvaa helvettiä. Haluan myös k
Lue lisää