Mieli helvetistä

Tapahtuu mielessäni;

Kuljen synkän metsän halki, kuulen kuinka korppi raakkuu jossain kaukana, mutta sen ääni tuntuu tulevan paljon lähempää kuin todellisuudessa onkaan. Tuuli ujeltaa puiden oksissa jotka uhkaavasti kurottuu ylleni. Löydän vihdoikin sen talon. Jonka kellariin olen sulkenut Heidät. Sulloin heidät kellariin jota kutsun tyrmäksi. Se olkoon heille tyrmä.
Astun kellarin ovelle, tarkistan ettei muita ajatuksia ole lähimailla. Mietin vain, että haluanko tätä, haluanko nähdä Heidät?
Avaan oven, se narahtaa, ääni vihlaisee korvia. Mietin vieläkin tahdonko tätä todella?
Ensimmäinen porras alas mieleni uumeniin, hiljaista, ihan kuoleman hiljaista.
Vielä voisin kääntyä ja jättää Heidät sikseen.
Näen hiiren vilistävän ohitseni.  En ole käynyt täällä toviin, Enkä välttämättä halua vieläkään tulla tänne.

Olen alhaalla,  Katselen ympärilleni, täällä on pimeää. Ehkä parempi niin. Käperryn seinää vasten katselemaan niitä.  Kivinen seinä tuntuu kylmältä selkääni vasten.  Osani ovat edelleen samoilla paikoilla minne heidät jätin.
Ykkönen on tyrmän nurkassa sidottuna, se tuijottaa minua pistävästi sanomatta sanaakaan,
Kakkonen on  lähellä tyrmän portaita, sidottuna sekin, nukkumassa,
Kolmonen, on  tyrmän toisessa nurkassa, lasisessa kopissa, tuijottaa minua anelevasti, päästä meidät vapauteen.
Nelonen, on kahlittu paksuilla kettingellä seinään, se yrittää käydä päälleni, muttei onnistu ja palaa pimeyteen.
Vitonen, köytettynä Kakkosen vieressä, se on hiljaa, tuijottaa vain maahan.
Kutonen, on käpertyneenä vieressäni, se ei sano sanaakaan tuijottaa vain käsiinsä, minun ei tarvinnut edes köyttää sitä, se tuli vapaaehtoisesti tyrmään.
Kun katselen heitä,mietin vaan kuinka paljon pahaa ne ovatkaan saaneet aikaan, Tikkejä, paniikkikohtauksia, arpia yms. Ne vihaavat minua, mutta vihaanko minä heitä? He ovat kuulemma kuitenkin osa minua. En usko sitä, mikään noin kamala ei ole osa minua.
Samaan aikaan Nelonen riuhtaisi itsensä, en kykene telkeämään sitä uudestaan, katson vain kun se vapauttaa muut osani. Ykkönen, Kakkonen, Kolmonen, Vitonen kaikki taas vapaina, tällä kertaa olen itse niiden kanssa vankina. Nousen ylös ja juoksen rappuset ylös. Paiskaan oven kiinni ja painan sen lukkoon. Itken, samalla kun kuulen Ykkösen sähisevän "lain kohta numero 1. älä itke!!"  Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä alas.
Ykkönen saa oven auki. Koko demoni-joukko vyöryi tyrmästä ulos.
Juoksen niitä pakoon. Ne ovat vihaisia kun telkesin Ne. Huutavat kuinka aikovat kostaa. Pysähdyn, luovutan. En  ole mitään niitä vastaan. Ne käyvät päälleni. Uhkailevat että nyt käy huonosti. Huutavat että kohta lähtee henki. Ne sanovat että nyt on pakko vähintään raapia.

Tulenko koskaan pystymään elää ilman raapimista, kuolemantoiveita tai viiltelyä?
Tulenko koskaan oppimaan elämään?
- Tuskin.