Hulluuden symbolit

Masennus nostaa päätään, liitelee pelottavasti ylläni. Alan pelkäämään. Pelkään olla yksin, mutta mä olen kokoajan yksin pelkoni ja tuntemuksieni kanssa. Vaikka tuo pieni koiranpentu katsoo mua syvälle silmiin, tunnen olevani ihan yksin. Kukapa tajuaisi kysyä multa että miten menee? Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Ei kukaan kysy, enkä osaa mennä kertomaan mitään ilman kysymystä. Istun sängyllä koiran kanssa. Toivon että pentu osaisi puhua. Mutta eihän koira voi puhua, kuunnella se osaa, jopa paremmin kuin kukaan ihminen jonka tunnen. Ehkä mä vielä joku päivä olen ehjä ja taistelu kykyinen. Ken tietää.. Miten tän kivun saa sammumaan?? Mä olen niin turhautunut tähän jatkuviin romahduksiin. Miten tän kanssa voi koskaan oppia elämään? Kun joka aamu sängystä noustaan hymy huulil...

Ketä kiinnostaa enää nämä samat itkuvirret? Jotka jatkuu päivästä toiseen tai oikeastaan vuodesta toiseen. Mä en jaksa enää olla se positiivinen ja iloinen. Kun mä en oikeasti ole sitä. Mutta kuka jaksaa taas tätä jatkuvaa kyynelmerta? Mikään ei ole mun käsissä enää. Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee tän surun ja masennuksen keskellä. En kuule mitään muuta kuin pääni sisäisen metelin jonka seasta kuuluu vain "hellouu". Demonini alkavat taas puhumaan mulle. Ne haluaa satuttaa mua, enhän mä tiedä mitä sanoa kun alan vaipumaan syvälle suohoni. Kylmää kahvia ja yritän pitää järkeni käytössä. Mitä jos mä sorrun taas siihen taikuuteen? Taikuuteen jossa piirretään käsivarsiin merkkejä jotka ovat metallin aikaansaannos, mutta jälki on silti punaista?...

Vajaa kuukausi edellisestä päivityksestä.. Onko tässä mennyt paremmin... No on! Nyt tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Olen vaan väsynyt enkä jaksa. Mutta mun on pakko yrittää pitää hymy kasvoillani. Mä en halua että jonkun tarvitsee olla huolissaan. Mä en saa huolestuttaa ketään, mä en saa olla taakkana. Nää aj ajatukset ovat pinttyneet mieleeni. Mä tarvitsisin jotain muuta ajateltavaa kuin oireiluni. Olen ruvennut epäilemään että olisikohan mahdollista että mulla olisi ADHD.. Mä mietin tätä kokoajan. Mä pelkään tätä kokoajan. Mä olen vappuna viimeksi viillellyt. Ja nyt taistelen sitä vastaan ihan täysillä. Haluan tuntea sen kun veri valuu ranteesta ja... EIH, mä en saa edes ajattella näin. Mä en tiedä kauanko pystyn taistella tätä vastaan.. Mä olen kuulemma menn...

He uhkailivat ja painoivat maanalle. Ahdistivat nurkkaan. Kiristivät otteitaan. Väittivät että kukaan ei ole mua vastaan, eträ pelaamme samaan maaliin. Mä itkin, ja itkin. Mun suunnitelmat murskattiin. Mutta mä nousin. Lopetin itkemisen ja syöksyin taistoon. Minähän en luovuta. Minä en ole niin heikko kuin luulevat. En ollut seuraavana hetkenä istumassa vessan lattialla viiltämässä. Se ei käynyt edes mielessä. Sillä sitähän lääkäri odotti. Mua ei lannisteta niin helpolla. Ja päivää myöhemmin laitoin poliklinikan hoitajalle viestin ja kerroin että en enää aio tulla polikäynneille, sillä luottamukseni rippeet vietiin palaverissa. Ja nyt, 3 päivää myöhemmin, mä olen oma itseni. He eivät murskanneet mua. Yllättyvät varmaan. Mutta mä vaikenen tämän alueen psykiatrian puolelle. Sii...

Kyyneleet nousee väkisinkin silmiini. Miksi te yritätte pitää mua täällä? Ne sanat sattuu niin paljon. Miksen saa mennä ja elää? Teidän kannalta, valitettavasti mä lähden. Ei auta mikään tähän päätökseen. Mä haluan vain elää omaa elämääni. Enkä jumiutua muiden takia johonkin kuntoutuskotiin. Mä haluan mennä ja kokea. Paha olo vain seuraa. Ei se musta irrota, mä tiedän sen. Se on kääriytynyt minuun. Peittää jo silmäni, sumentaen katseeni. Mutta mun on vaan opittava sietämään sitä. Miksi mä en ole jäämässä tänne? Koen olevani vain tiellä, riesana. Ja jos menisin juttelemaan ohjaajille, ajatus siitä että joku muu on huonossa kunnossa ja tarvitsee huomiota, raastaa mua, enhän mä osaa enää edes puhua näistä asioista. M...

Tämä on pelkkää soutamista ja huopaamista. Mä en pysty asettumaan. Anteeksi mutta mä olen liian trigger-herkkä. Muut psyykkisesti sairaat asukkaat triggeröi mua. Mun on pakko suojella itseäni ja lähteä. Anteeksi. Mä koen itseni niin epäonnistuneeksi. Mitä tämä elämä olisi jos kuntoutuisin? Ehkä helpompaa. Mutta ei, mä olen kuitenkin liian trigger-herkkä muiden ahdistukselle. Se tarttuu muhun. Mä en voi jäädä tänne. Mun on pakko lähteä, sillä pelkään että muut triggeröityy mun olosta. Mä tiedän mitä mä haluan. Mä olen päättänyt elää omaa elämääni, ja katkaista välit lähes kaikkiin menneisyydestä muistuttaviin henkilöihin. Mä muutan pois kuntoutuskodista, tää ei ole mun paikka. Sairaus tarttuu, ja täällä tulen ...

Vastustuskyky on kadonnut. Maksa tulehtunut. Lääkäri valitti syömisistäni. Luuleeko se että mua kiinnostaa? Mielummin kärsin kuin päästän itseni lihomaan grammaakaan.