Elämänliekki sammumassa

"Ei ole mahdollisuutta päästä täältä jään alta pois, tunnen kuinka selkäni osuu jo pohjamutaan.

Pinnalta tuleva valo alkaa hiipumaan, pohjasta irtoava muta alkaa menemään sen eteen.

Tunnen kuinka hapen puute valtaa kehoani, se tuntuu inhottavalta mutta myös helpottavalta. 

Suljen silmäni hitaasti, tunnen kuinka hymyilen, niin aidosti. Tiedän lopun olevan lähempänä kuin koskaan. 

Kuulen vielä ihmisten huudot. He huomasivat että jää petti altani, mutta liian myöhään.

Avaan silmäni ja huomaan että muta on laskeutunut takaisin pohjaan. Katson kuinka ihmiset yrittävät jään päällä löytää minut.

Hymähdän ja yritän sanoa heille

"Kiitos kun yrititte, kiitos kaikesta mutta olen nyt kuoleman oma, näin on paljon parempi, kenenkään ei tarvitse miettiä että miten pärjään, pääsette minusta lopullisesti." 

Ympäristö sumenee, valo kirkastuu, äänet hiljenee. Taidan olla elämän ja kuoleman rajalla.

Tunnen kuinka saan taas happea, vaikkei kuolleet hengitä, valo vain jatkaa kirkastumistaan. Otan askeleen sitä kohti, huomaan että kehoni on kevyt kuin höyhen. Astuin valoon ja olen nyt poissa. Näin osa minusta on poissa, ikuisesti?"

Muistuttelin itseäni runomaisilla kirjoituksilla joita kirjoitin viidennellä luokalla. 

Tuijotan kännykän näppäimistöä. Miten saan tämän kirjoitettua niin että siitä saisi selvää? 

Kädet alkaa kuivumaan jatkuvasta pesemisestä, ahdistus ei siltikään lievity vaikka toimin niin kuin ajatukset käskee. 

Halvaantumiskohtaus taas eilen illalla, siitä tietää että ahdistus on voimakasta, yli sietorajani.

Halu viiltää kasvaa. 

Sain sanottua eilen sille hoitajalle että persoonani kävi paikalla. Hän oli kuulemma vähän ihmetellyt vastaustani, kysymykseensä "miksi teet näin?" Kun rupesin selittämään kuinka haavat on kauniita ja että keräilen niitä. Niinhän teen mutten pelkästään siitä syystä. 

Hymyilen, olen muka iloinen. Onneksi hoitajat jollain tasolla tietää sen. 

Tänään yhteisössä oli pappi, joka toi mukanaan kuvakortteja joista piti valita oloa kuvaava kuva, sanoin vuorollani

"mikään ole tarpeeksi musta, kaikki ovat liian värikkäitä." 

Sitten kysyttiin pöydällä olevasta kortista jossa oli kuva kynttilästä jonka tausta oli lähes musta että se ei ole niin värikäs että kuvaisiko se oloani? 

Vastasin että siinä palaa kynttilä, jos se olisi sammumassa niin olisin valinnut sen. Mietin että se kynttilä on kuin elämänliekki, jos olisin paremmassa kunnossa olisin ottanut sen, mutta koska elämänliekkini on sammumassa, joten en ottanut sitä.

Pappi sanoi minulle 

"Olet ilmeisesti todella syvissä vesissä." 

Ne sanat jäi mieleeni, meinasin sanoa että olen kuin uponnut jäihin, olen niin syvällä meren pohjassa, etten enää näe edes valoa, ja syvemmälle vajoan. 

Mutta jätin sanomatta, kadun sitä nytten, olisi voinut helpottaa kun olisin saanut sen ulos. 

Täällä lojun, osaston sohvalla, säilössä, muka turvassa. Heh.. En ole koskaan mieleltäni turvassa.